Hyppää pääsisältöön

Luettua -Minna Marsh: HENKÄYS Selviytymistarina särkyneille

MINNA Minna Marsh

Ystäväni Minna Marsh on mentaalivalmentaja ja kirjailija. Hän on mentaalivalmennuksen uranuurtaja Suomessa.

Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt kolme tietokirjaa: Miksi maali ei synny? (2014), Mentaaliherätys (2014) ja Intohimo (2017)

Henkäys on hänen omaelämäkerrallinen esikoisromaaninsa. Se on väkevä kertomus lapsen pirstaloituneesta todellisuudesta sulkeutuneessa pikkukaupungissa.

Hänen lapsuutensa todellisuus on ollut kova, karu… kuitenkin tekstistä huokuu vaikeuksista huolimatta paljon toivoa, sanomaa myötätunnosta ja anteeksiannon halusta ja mahdollisuudesta!

Minnan myöhempi elämä ja ura osoittaa sen, että vaikeasta lapsuudesta huolimatta voi selviytyä…  
TÄMÄ ON SELVIYTYMISTARINA SÄRKYNEILLE 
Tämä kirja on hyvä lukea… LÄMMIN LUKUSUOSITUS!

Kirjasta tehty tiedote:
https://www.sttinfo.fi/tiedote/vakeva-esikoisromaani-kertoo-sukupolvet-ylittavista-traumaketjuista-seka-niiden-katkaisemisesta?publisherId=69817099&releaseId=69910746

 Otteita kirjan tekstistä:

OTE 1

Vauvana sairastelen. Äiti vie minut lääkäriin, jossa lääkäri määrää minulle tetrasykliini-antibioottia. Vasta vuosia myöhemmin selviää, että sellainen katala lääke tuhoaa vauvojen maitohampaat. Kun saan ensimmäiset hampaani, ne ovat pikkaraiset, ruskeat nysät, ja sellaisina ne pysyvät, kunnes saan vuosien päästä pysyvät hampaat.

Sukulaiseni haluavat olla lojaaleja vanhemmilleni, mutta ne harvat kerrat, kun he ovat muistojaan purkaneet, olen kuunnellut tarkkaan ja henkeäni pidätellen. Varon keskeyttämästä tätiäni, ettei hän sulje luukkua kaikkeen siihen, mitä hän tietää.

Tuohon aikaan sulla oli usein pää kipeänä, kun Eki kiskoi sua tukasta. Kato sä et uskaltanu lapsena hymyillä suu auki, koska Eki löi sua heti suulle:

Pidä se RUMA suusi kiinni!

Senkö takia en vuosikausiin halunnut hymyillä suu auki? Muistan yhtäkkiä häpeän hampaistani. Oliko se minun häpeäni? Vai isän?

Opettelin sievän hymyn suu kiinni huulet yhdessä, ja siitä ei valitettu.

Illalla isä painoi päänsä puhtaan tyynyliinan peittämään tyynyyn ja nukahti uniinsa,

varmasti väsyttää
kun on kasvattanut minua pitkin viikkoa.

Muutamme B-rapun kaksioon. Makuuhuoneen nurkassa vanhempieni sängyn vieressä on pinnasänkyni, äidin puolella.

Taas se on kussut sänkyynsä!
Älä päästä sitä meidän sänkyyn.

En sano sanaakaan, mutta myllerrys sisälläni uomien hakeminen

tapojen oppiminen
näin tämä maailma toimii. Jos on hiljaa, säästyy paljolta, kaikki paha ja pelottava
ehkä pysyy poissa.
Ainakin kauempana kuin

kosketusetäisyydellä.
Minua ei haittaa, että olen pissannut sänkyyni. Mutta se,

jota sanotaan isäksi, se niin vihainen ja ankara ja saatana.
Pysy pinnasängyssä

ja ole hiljaa.

Patjaa kuivatellaan pitkin päivää.
Haisee, se sanoo.
Saatana.
Pissaan sänkyyni kuukaudesta toiseen. Saatana,

se huutaa taas ja katsoo minua inhoten. Katson muualle tai sitten katson äitiä, joka ääni pienenä
ja alkaa

touhuta.

Puhun vain harvoin isän ollessa paikalla. En istu hänen sylissään, en hakeudu hänen seuraansa. Hänen yrityksensä koskea minua ovat inhottavinta, mitä tiedän.

Hän kävelee kohti ja alkaa hymyillä sellaista kummaa hymyä, joka paljastaa, että hän tietää minun kohta huutavan

inhosta,

kun hän ohi mennessään yrittää koskettaa. Hän on mielissään, kun huudan. Kysyn aikuistuttuani äidiltä, eikö hänestä ollut outoa, ettei lapsi halunnut isänsä koskevan.

En kiinnittäny asiaan huomiota.

Mummeliini miettii minua, kun hän käärii harmaantuvia hiuksiaan yöksi muovisille papiljoteille. Hän on huolissaan ja kirjoittaa tapahtumia ylös:

Minna, Marie ja Eki tulivat käymään. Ulkona oli kylmä niin kuin aina ennen talven tuloa. Eki jäi pihaan pesemään autoaan. Minna jäi pihaan haalarissaan, kun se osaa jo kävellä.

Istuin Marien kanssa sisällä kahvilla, kun yhtäkkiä alkoi kuulua kovaa melskettä. Juoksimme ulos.
Minna seisoi haalarissaan, märkänä kylmästä vedestä. Miksi tyttö itkee?

Eki oli sen tahallaan kastellut, rangaistuksena siitä, että Minna oli kävellyt liian lähelle autoa. Eki oli pessyt autoa seinästä tulevalla jäätävällä vedellä, ja vesi suihkusi muoviletkusta. Hän sanoi vain, että Minna oppii nyt pysymään kaukana autosta.

Anglia.
Vaaleansininen ja hieno.
Tiedän, miten ylpeä isä on autostaan.

OTE 2

Nielen kymmeniä erilaisia tabletteja ja kapseleita. Kumarrun pesualtaan ylle ja juon suoraan hanasta. Asetan lääkepurkit takaisin hyllyyn. Olen päätökseni tehnyt.

Menen takaisin Jimin huoneeseen ja asetun pitkälleni hänen viereensä. Hän nukkuu.

Jos tätini Anja on oikeassa ja Jumala on olemassa, Hän ottaa minut vastaan lempeästi. Hän antaa minun vältellä sitä totuutta, etten jaksanut jäädä ottamaan selvää siitä, olisinko voinut saada elämän,

jota ei tarvitse jännittää.

Olisinko voinut muuttua jonkin ihmeen
– tai lääkkeen –
ansiosta tasapainoiseksi ja fiksuksi naiseksi, joka jaksaisi

sosiaalisissa tilanteissa ilman polttavaa vodkaa vatsassaan.
En olisi koskaan saanut omaa perhettä. Minussa on tavallisen hyvän perhe-elämän estävä spitaali, sanoo tieto, joka nousee sydäntäni suojaavista kylkiluista. Minulla ei ole riittävää itsekuria, vaikeiden yhtälöiden ymmärrystä ja suhteellisuudentajuakin vain vähän. Joudun peittelemään näitä puoliani kuin kroonista tunnelimaista aknea rintakehässäni.
Sydämeni päällä olisi aina ollut parvi meritähtiä, kuivan

maan liikkumattomia arpia poolopaitojen alla.
Jumalalla täytyy olla pehmeä syli ilman sukuelimiä. Siihen syliin minä päädyn lepäämään ilman pelkoa. Hän on pukeutunut vaaleaan, hohtavaan kaapuun, joka on kudottu pellavasta ja villasta. Minulle on epäselvää, kuka sen on kutonut, mutta siitä olen varma, ettei helvettiä ole. Poistun kapeasta elämästäni huomaamatta, ilman pakenemiseen liittyvää meteliä, pienen puutalon sisälleen kätkemästä keskitysleiristä pitkäaikaiseen äänettömyyteen.

Paitsi Elvis. Laulaako hän siellä, minne menen? Hymyilen sisäisesti.

En palaa tänne enää. Minua ei kiinnosta vanhempieni kohtalo jälkeeni. Isä ei piittaa siitä, mitä minulle tapahtuu, ja page164image57644864äidinkin on helpompi elää vain miehensä, tuon totaalisen jumalankieltäjän kanssa heidän näköistään elämää, raveja,

hevosten kupeille raipaniskuja, ja kovat iskut sinä, isä, taidat,

hevonen huonohampainen ja hidas vaikka

kiltti, ja
kännihoilotuksia joka lauantai. Joskus ne alkavat jo perjantaina.
Minua ei enää kukaan lyö, ei

vetelä räkä
kävele suorassa tai lyön
pidä se ruma suusi
päässäs on vikaa
laitetaan se lastenkotiin

ni oppii tavoille.

Eikä enää:

Haluatko kuulla totuuden?

Jumala olisi armeliaan vaitelias.

OTE 3

Jos vielä joskus tapaan äitini, en ehkä enää tunnista häntä. Mutta sydämeni kyllä tuntee hänet vaistonvaraisesti ja siksi tarkkaan. Marie yritti olla minulle äiti monta vuotta ennen kuin antoi periksi. Ehkä hän väsyi, kadotti itsensä ja minut siinä samalla. En enää kaipaa häntä, mutta en koskaan unohda häntä istumassa pöydän äärellä, kun hän ompeli minulle uutta pehmolelua.

Pupusta tulee ihan hyvä, kun täytän sen vanhoilla risoilla sukkahousuillani.

Yök. Kamalia rumia sukkahousuja.
Pumpuli olisi kallista täytettä mutta sopii töpöhäntään,

hän sanoi.
Jos hän koskaan tarvitsee minua kuolinvuoteellaan, minä menen ja olen hänen turvanaan, ettei hänen tarvitse kuolla yksin. Koska elämä voi olla vaikeaa, mutta kuoleman äärellä kysytään, opettiko kärsimys meille mitään.

Ehkä kampaan vielä joskus hänen hopeista tukkaansa.

kansi  KAMPANJATARJOUS